Jorma Teittinen, LL, MQ, sisätautien erikoislääkäri, hallinnon ja päivystyslääketieteen erityispätevyys
Tähän ikään mennessä, nyt jo käytännön lääkärin työstä luopuneena, olen saanut olla monessa mukana. On asioita, joista olen ylpeä ja kiitollinen, mutta on myös asioita, joita nyt ihmettelen. Ylpeyttä tunnen saamastani hyvästä koulutuksesta, kiitollisuutta hyvistä ihmisistä, joita tielleni on osunut ja joita on käsittämättömän paljon. Mielessäni pyörii ajatuksia siitä, miten olen työni tehnyt, vaikka tiedänkin, että monia olen voinut matkan varrella auttaa. Olenko tehnyt oikeita asioita, onko tekemisistäni ollut aidosti hyötyä? Tässä kohtaa joudun pysähtymään, sillä kaikesta en voi olla varma.
Jälkiviisaus on kuulemma parasta viisauden lajia. Kun olen ollut itse mukana toiminnassa, jossa ei välttämättä ole ollut järin suurta viisautta, en voi moittia muitakaan, eikä se ole tarkoituksenikaan. On parempi hakea pääsyitä kuin syypäitä. Hyvä tarkoitus pyhittää jo paljon.
Kenen parhaaksi mahdoimmekaan toimia, kun otimme ylipainoisia henkilöitä sairaalan vuodeosastolle laihtumaan kahden viikon jaksoksi 1200 kcal:n vuorokausidieetillä? Potilaanko? Toki punnitsimme painon päivittäin ja keittiö piti huolen oikeasta kalorimäärästä. Koska vuoteessa makoilu ei ole yleensäkään kovin hyvä idea, potilaat liikkuivat sairaalan sisällä ainakin ylimmässä kerroksessa olevaan kahvioon, josta leijaili niin herkullinen kahvin ja sokerimunkin tuoksu. Muistaakseni painon lasku jäi usein toivottua pienemmäksi ja jatkotoimenpiteetkin taisivat unohtua. Sairaansijat olivat kuitenkin täynnä ja hoitopäiviä kertyi. Virkaehtosopimus määritteli sairaalan johdon palkan sairaansijojen määrän perusteella – mitä enemmän sairaansijoja, sitä korkeampi palkka. Nyt voimme hymyillen todeta, että ei tainnut olla kannustinkaan aivan kohdallaan.
Entäpä kuntoutuminen aivohalvauksen jälkeen? Kun akuutista vaiheesta oli päästy onnellisesti ohi ja potilas oli jo kotikuntoinen ja kotiutettu, saatoimme ottaa hänet kotoa uudelleen sairaalan vuodeosastolle, tarkoituksena harjoitella kotona pärjäämistä. Henkilöstö teki parhaansa, kahvia opeteltiin keittämään hienolla keittimellä, mutta kun kotona oli vanhan ajan kuparipannu… Päivät ja illat olivat pitkiä ja valtaosa ajasta taisi mennä vuoteessa lepäilyyn, kun kotona olisi saattanut olla enemmän virikkeitä, mielekästä tekemistä ja läheiset tukena. Kumpi mahtaa olla vaikuttavampaa – kotikuntoisen aivohalvauspotilaan kotona pärjäämisen harjoittelu kotona vai sairaalassa? Ehkä voisimme kysyä potilaalta, kumman vaihtoehdon hän itse valitsisi.
Onko oikein antaa lapsen jonottaa hampaiston oikomishoidon tarpeen tultua todetuksi hoidon aloitusta niin pitkään, että purentavirhe pahenee, jolloin tarvittava hoito on lapselle raskas, pitkäkestoinen ja kalliita kiinteitä kojeita edellyttävä, kun taas oikea-aikaisesti aloitettu hoito olisi ollut resurssitarpeiltaan kevyt ja lapselle vaivattomampi?
Jos ja kun haluamme tehdä työmme hyvin, meidän on ajateltava vaikuttavuutta. Onnistuminen työssä tuo tekijälleen hyvän mielen ja tunteen tarpeellisuudesta. Vaikuttavuutta on se, että teemme oikeita asioita, oikein kohdennettuna, oikeaan aikaan, parhaalla osaamisella, toimivilla prosesseilla ja optimaalisilla resursseilla, talouden reunaehdot huomioiden. Viime kädessä onnistumisen ratkaisee se, hyödyttikö tekemisemme potilasta, auttoiko parempaan toimintakykyyn, toipumiseen ja elämänlaatuun. Olen onnellinen siitä, että myös tällaisissa tilanteissa olen saanut olla osallisena. Kunpa muistaisimme aina kysyä myös potilaalta!
Seuraavan blogin kirjoittaa seuran hallituksen puheenjohtaja Paulus Torkki.
vaikuttavuusseura.wordpress.com 